perjantai 20. marraskuuta 2015

Ohikiitävää rakkautta

Monet ihmiset kutsuvat mua välinpitämättömäksi ja kyyniseksi ihmiseksi, joka ei pysty suremaan tai tuntemaan sääliä.. Jos ihminen ei vaihda profiilikuvaansa Facebookissa Ranskan lipun väriseksi tai jaksa kuunnella jatkuvia pelkopuheita terroristeista ja sodista, niin se tuomitaan narsistisuudeksi ja ihmisvihaamiseksi? Ehkä se on osittain tottakin, että ehkä jatkuvat epäonnistumiset ihmisuhteissa ja nuoruuden kiusaamiskokemukset on kasvattanut kyynisempään suuntaan, mutta se ei tarkoita etten voisi tuntea jotain.

Kesällä päästyäni laitoksesta huomasin kotipihan puussa iloisesti juoksevan oravan ja ajattelin, että voisin sille viedä jotain syötävää läheiselle kivelle. Huomasin yhtäkkiä tekeväni tätä lähes päivittäin ja jokaisella kerralla tämä kyseinen eläin tuli syömään pähkinät ja leivän palaiset. Kesän edetessä oravasta tuli erittäin lauhkea yksilö, josta tuli melkeinpä oma lemmikki ja huomasin pikku hiljaa pitäväni sitä jonkinlaisena sukulaissieluna. Pian se alkoikin jo tulla aivan etuovelle ja ikkunalle odottamaan ruokaa ja loppujen lopulta tuli hakemaan aivan kädestä asti. Muita ihmisiä se vieroksui silti, eikä viitsinyt tulla aivan lähelle. Oli myös yllättävää, että näin pienellä eläimellä oli omaan persoonaan ja mielialaan niin positiivinen vaikutus..

Tässä syksyn mittaan kylmyyden tullessa orava ei kuitenkaan aivan päivittäin käynyt ikkunalla, joka oli hyvä asia, että se ei ollut ihmisiin liikaa turvautunut. Kuitenkin muutamia kertoja viikossa se kävikin hakemassa täydennystä ruokavarastoonsa ja kasvattamassa massaa talvea varten. Mielialan laskiessa tässä parin viikon aikana ja jatkuvan paineen takia koulusta, en itsekkään kovin usein käynyt ikkunalla katsomassa olisiko orava tullut käymään ja tällä viikolla tapahtui se asia mitä kaikki lemmikkien omistajat pelkäävät.. Kyseinen orava oli jäänyt auton alle kotitiellä ja se tunne mikä sen näkemisestä syntyi oli aivan odottamaton.. En pystynyt pidättelemään tunteita ollenkaan, vaan aloin keskellä katua huutamaan ja itkemään samalla pitäen kauluksesta kiinni. Se kipu ja tuska mikä sillä hetkellä pyöri pään sisällä oli aivan hirvittävä, enkä pystynyt tekemään asialle mitään.. Tänään kävin hautaamassa tämän pienen eläimen, joka on saanut paikan vähäisissä, mutta parhaissa muistoissani ja eikä tule unohtumaan milloinkaan.

Elämä on täynnä hyviä hetkiä ja menetyksiä, mutta jokaisesta hetkestä pitää tuntea jotain, niin surua kuin iloakin. Ilman näitä tunteita emme olisi ihmisiä tai eläimiä.


tiistai 17. marraskuuta 2015

What are you afraid of?

Pelkäätkö pimeää?
Pelkäätkö kuolemaa?
Pelkäätkö yksinäisyyttä?
Pelkäätkö tulevaa?
Mitä oikein pelkäät?

Luuletko olevasi yksin?
Edes yksin ollessasi et ole sitä
Et näe sitä, et kuule sitä
Mutta tunnet sen sisimmässäsi
Sen äänen, Sen läheisyyden
Sen ehdottomuuden

Ihmiset ovat niin heikkoja
niin hauraita
niin pelokkaita
niin arvaamattomia
mutta silti niin ainutlaatuisia

Niin eläessään ja niin myös kuollessaan


perjantai 13. marraskuuta 2015

Freaking Dollhouse

E niin kuin etäpäivä eli paras mahdollinen tilaisuus lähteä hetkeksi muualle ajatustensa kanssa ja jättää puhelin kotiin ettei tarvitsisi vastata mihinkään viesteihin. Yksinolossa on omatkin puolensa, varsinkin kun ei tarvitse yrittää miettiä mitä suustaan päästää ja voi vain kulkea omia polkujaansa.

En tiennyt oikein mihin olisin lähtenyt kulkemaan kameran kanssa, mutta sitten muistinkin erään kiehtovan, hylätyn varastorakennuksen lähellä Törnävän Akuuttipsykiatrian poliklinikkaa ja osastoja. Monia vuosia hylättynä ja ränsistyneenä oleva varasto on suorastaan täydellinen paikka viettää laatuaikaa kameran kanssa ja yrittää tallentaa kuviin siitä paikasta huokuva tyhjyys. Karmivaako..check! Kiehtovaako.. double check!!


On hieman surullista nähdä kuinka kaupunki antaa vanhojen rakennusten vain olla tyhjillään ja vuosien mittaan ränsistyä piloille, vaikka itselleni tämmöiset paikat ovat kuin unelmia. Hajonneet ikkunat, lasinsirut lattialla ja graffitit hylätyssä rakennuksessa kertoo mielestäni paikasta paljon enemmän nyt, kuin rakennuksen ollessa ehjä. Homeisilla ja hajonneilla käytävillä kulkeminen tuntuu, kuin kävelisi suorastaan oman päänsä sisällä ja tuulen vinkuessa tyhjissä huoneissa saa kylmät väreet liikkumaan selkää pitkin. Silti täysin kuoleman hiljaista, eikä ketään lähistöllä..ehkä?


Pieneksi varastorakennukseksi se sisälsi todella monia huoneita ja kaappeja, enkä edes tiedä mitä kaikkea sinne oli piilotettu. Ilmeisesti rakennusta on näin jälkikäteen käytetty myös hieman ei niin lailliseen puuhasteluun rikkinäisten neulojen ja repaleisten patjojen perusteella. Syrjempääkin syrjemmässä oleva hylätty rakennus houkuttelee ilmeisesti muitakin ihmisiä, jotka haluavat toimia rauhallisessa ympäristössä.  Rakennuksen historia alkaa kiehtomaan vain entistä enemmän..


Pienet tutkimusretket oman mielensä synkkiin ja ahdistaviin syövereihin voi tehdä ihan hyvääkin ihmiselle, enkä osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia? Kaikki kuvat tuli itse näpsittyä (ei siis kopiointia kiitos) Canon EOS 1100D -kameralla ja voin suositella sitä kaikille, jotka haluavat perus järjestelmäkameran hyvillä ominaisuuksilla.

torstai 12. marraskuuta 2015

Lack of motivation


Harmaassa säässä kävellen läpimärissä kengissä, huppari roikkuen olkapäällä ja rööki savuten huulilla yrittäen rauhoittua vähitellen. Linnut eivät enää viserrä puissa, oravat eivät jahtaa toisiaan kilpaa puissa, eivätkä lehdet enää putoile maahan kauniin oranssina. Syksyn kauneus karistuu talven tehden tuloaan ja haudaten kaiken alleen.



 Kaduilla vastaan tulevat ihmiset ilman minkäänlaisia ilmeitä tai eleitä pistää miettimään.. onko kukaan tälläisinä aikoina oikeasti onnellinen vai onko se vain kuvitelmaa? Mihin on kaikki värikkyys kadonnut maailmasta? 

Pimeässä istuen sumeat lasit päässä, vain tietokoneen näytön heijastuksessa ja varjojen liikkuen seinillä. Musiikin hiljaa soiden taustalla, tärisevien sormien naputtaessa näppäimistöä ja katsoen välillä ulos vesipisaroiden valuen ikkunan pintaa pitkin. Eikö tämä päivä voisi jo pikku hiljaa päättyä, eikö äänet päässäni voisi hiljentyä? 



Voisiko vain päästää irti ja kadota?